Pitkästä aikaa

"Meitä ei vaivaa asiat, vaan meidän käsityksemme niistä"
- Epiktetos

En kirjoita siksi, että olisin surullinen tai sen syvällisempi juuri nyt. Ei kai se syytä tarvitsekaan? Tuntuu vain siltä? Olen jo jonkun aikaa halunnut kirjoittaa kalligrafisesti käsin. Kaikkea mitä siihen tarvitsee on, paitsi itse muste. On sulkakyniä, paperia, jopa ohjeita, kirja kalligrafiasta. Se on nättiä. Joten täytyy epätoivoisesti yrittää korvata tämä halu sähköisesti. Päätin blogien lukemisen sijaan kirjoittaa itse. Aloin lukemaan yhtä blogitekstiä, heti alussa totesin SEIS nyt kirjoitan itse.

Mulla on viimeisen puolen vuoden aikan ollut monesti aivan mahtava idea, minkä haluaisin kirjoittaa ylös. Sitten se unohtuu iäksi. Jää unholaan. Niistä ideoista en tunnu muistavan edes viimeisintä. Sitä joka oli mielessä 10 minuuttia sitten.
Olen rakastanut miestä joka.... väärin. Rakastan miestä. On kuin juuri se poika, unelmien kumppani, mitä toivoi ennen kuin hän tuli elämääni. Elämäni on nämä kaksi vuotta ollut juuri sellaista kuin nuorempana unelmoin. Ylä-asteella, kukapa olisi uskonut? En minä ainakaan. Ja oh gosh. Toivon, että tämä jatkuu. Enempää ei tarvitse kirjoittaa. Tietysti armeija oli pieni yllättävä lisä. Piristävä, musertava, mutta vahvistava osa. Elämä on se mikä tapahtuu kun teemme muita suunnitelmia.

Kerroin äidille haluavani intin jälkeen mennä ajelemaan moottoripyörällä lappiin. "Tottakai me lähetään, onnistuu"  kuului heti vastaus. Kiitos tuesta äiti, mutta ajattelin mennä yksin tai kaksin poikakaverini kanssa. Se kai näkyi ilmeestä sillä hän sanoi "vai etkai sää yksin aikonu?" Nojoo... Mutta nyt olen jo lämmennyt ajatukselle. Jos he lähtevät isän kanssa mukaan, niin lähteköön ja yhdessä jaksaa ajella vähä kauemmaskin, käydään norjassa asti. Neljä ihmistä ja kaksi pyörää. Miksi ei? Norjan vuonot, olisi mahtava kokea ne kun on ajelemassa itse. Iskän kanssa olemmekin jo kaksin käyneet Norjassa m-pyörällä, mutta olin silloin vain kyytiläinen.

Olen unelmoinut kesästä paljon ollessani poissa kotoa. On hämmentävää, miten on perhettä ikävä ihan eri tavalla, oikeasti ikävä kun heitä näkee kolme kertaa puolen vuoden aikana. Vähemmän kuin ennen. He muuttuvat. Toki se sama persoona on siellä edelleen. Ne monet pienet muutokset ovat silti aina olemassa kun pitkästä aikaa menee taas kotiin.

Joulun taika

Kuka alkaa kirjoittamaan joulusta heinäkuussa? En tiedä. Rakastunut, voisi kai sanoa. Aloin vaan miettimään, huoneen ollessa kuuma kesästä ja jäätelöäkin söimme vasta tänään, että miten tuleekin silti mieleen joulu kaikessa lämmössään ja talvessaan?

Sitä joskus kolme vuotta sitte joulusta katosi joulun taika. Ehkä jo aiemmin. Sillälailla salakavalasti. Tottakai sitä edelleen odotti, mutta joka kerta vähemmän ja vähemmän. "Oho, on jo joulu." Tosin itselle se joulu on aina tullut yllätyksenä vastaan, vaikka joka vuosi tietää mihin aikaan joulu on. Se tulee niin nopeasti, vaikka odottaakin. Vaan tänä vuonna odotan sitä varmasti enemmän kuin koskaan. Eräs henkilö on tuonut elämääni joulun taian.

Naisten vapaaehtoinen asepalvelus ei tarkoita sitä etteikö tulisi ikävä kotiin. Onneksi on tekemistä, onneksi on muuta ajateltavaa, onneksi se on mielenkiintoista ja mukavaa ja välillä ei niin mukavaa, vaihtelua, itsensä ylittämistä.

3 viikkoa hiukset nutturalla. Outoa, siihen ei totu ikinä. Yleensä ne on aina auki. Sitten sitä pääsi ensimmäisille lomille ja tuntui oudolta pitää hiuksia auki. Nehän tulee kokoajan tielle kun ovat auki! Miten en ole aiemmin hoksannut?


Tämän kirjoitin heinäkuussa. Julkaisu tammikuussa. En ole puoleen vuoteen julkaissut mitään. Enkä juuri kirjoittanutkaan. Ei ole ollut tarvetta, tunnetta. Aina on silti joku jolle jakaa ajatuksensa. Aina joku muu tapa pitää hauskaa. Joulu on jo kaukana takana päin, odotan jo kesää.

Kuvaaminen

Harkitsin otsikoksi "but first let me take a selfie" mut se ois jo sen verran ironista, että iso nope. Halusin avautua kuvaamisen huonosta itsetunnosta. Kyllä. Muuten koen itsetuntoni ihan hyväksi, mut mitä tulee kuvaamiseen niin ei. Eihän siinä olisi mitään ongelmaa jos se ei harmittaisi niin paljon. Mulla ei oo itsestäni mitään kuvaa siitä ku olin 18 ja punapää. Jotain vahingossajouduttukuvaan juhlakuvia lukuunottamatta, mut niitä ei paljo enää itsestään näe tai saa itselleen. Ehkä parempi niin. Muutama punapäänä otettu kuva löytyy, mut tosiaan vain muutama tai pari, silloin kun olin 17 ja vasta värjännyt ne.

Sekin on paha kun paikka missä tämä kuvaaminen ensinkään tulee mieleen on Facebook. Joku tykkäsi jonkun kuvasta. Litaniaa on paljon siellä. Joskus siellä on poikaystävä ja kuvassa juuri sellainen punapää ja kuva jollaisen haluaisin itsestänikin jonkun ottavan. (Eikä se kuva tietenkää enää saisi olla edellistä yhtään huonompi -  ja kun tuntuu ettei sellaista ikinä saa) Ei vaan enään ole punaisia hiuksia. Eikä valokuvaajaa. Ammattivalokuvaaja maksaa ja camoon oishan se kivempaa kuvata jonkun kaverin kanssa. Jonkun johon luottaa, koska ainakin itelle se vaatii paljon luottamusta kaveriin. Siis otettujen kuvien kannalta. Jos tuleekin huono kuva, se on hauskaa tai valokuvaaja ei ainakaa huonosti ota sitä esille. Pari kertaa olen kehdannut kysyäkin, mutta se on vain jäänyt roikkumaan ilmaan ilman mitään vastausta.

Noh ei tässä ainakaan vuoteen tuu otettua mitään kuvia, niin sitte on sellanen 18-19 pätkä kun ei ole mitään kuvia. Ehkä se jatkuu loppuelämään. Mut toisaalta, kun eksäni olisi halunnut ottaa alastonkuvia "ihan vaan meidän omaksi muistoksi" ja kieltäydyin sanomalla, että sehän vasta typerää on, koska aion olla omassa vartalossani vanhanakin. Ehkä se vain tiesi ettei me niin kauaa olla yhdessä. Hyi, etovaa. Mutta kuitenkin, ei niitä kuvia välttämättä tarvitse. Vanhempana olisi tosiaan kiva katsella "hei tällänen olin ku täytin 18" mut eipä nyt ole siihen mahdollisuutta. Jo nyt olen katsonut itestäni kuvia nuorena(15 kesäinen minä, hihyy) ja lapsena, se on tosi hauskaa, eräänlaista nostalgisuutta ja herättää muistoja ihan eri tavalla kun näkee millaiset hiukset on silloin ollut tai ympäristöä siinä taustalla. :'3
Noh sellaista se on. Tänä aamuna facebookki oli kuin puukko sydämessä ja nousi surulliset tunteet pintaan ja sainpa osan kirjoitettua tännekin. Jostain syystä en jaksanut yhtäkään kuvaa liittää mukaan~

Rakkaudella asutan jokaisen meistä kertovan rivin

Kun pelkäät jonkin asian puolesta, pelkäät niin hitosti sen tapahtuvan. Sitten uskot lopulta ettei se tapahdu. Rauha kestää pari viikkoa ja huomaat, että juuri niin tapahtui. Pikkuhiljaa ja salakavalasti. Oman aikansa se aiheutti tuskaa. Mutta ei se mitään, koska se meni pois. Puff. Hävisi kokonaan. Luotan ja uskon enemmän. Ja sittemmin olen ollut vain rakkautta ja onnea, hölmönä. Hölmöillyt niin paljon rakkaudesta ja onnesta. Toiset ovat kommentoineet sitä ärsyttäväksi huokailluksi.


En enää paljo punastele hänen seurassaan, en edes muista milloin viimeksi olisin punastellut hänen takia. Silti, en ikinä totu ja lakkaa iloitsemasta maailman parhaasta seurasta. Aina vieraiden ihmisten edessä punastelen... et voi katsoa minua kun en ole vielä katsonut sinua tarpeeksi pitkään. Siltä se useimmiten tuntuu uusien ihmisten seurassa. Voin vaikka vannoa, että hänen edessään sitä kesti kaikkein kauiten.


Cocacola-tölkki sihisee vieressä. En kuule sitä kuulokkeiden läpi. Gone gone gone sieltä soi ja sydän yksinäisessä huoneessa hakkaa samaan rytmiin.


Ei tätä osaa selittää sanoin, sitä voisi vain kirjoittaa ja kirjoittaa, tekisi mieli kirjoitella käsin, mutta kuinka tyhmää se olisikaan ja sitten lopulta höpöttää vain vähän johonkin.
Hän oli juhannuksen meillä, ja se asia sai mut innostumaan huomattavasti enemmän kuin steamin kesäalet(ja huomatkaa että ostin toistakymmentä uutta peliä). Toivottavasti niin on jatkossaki, toivottavasti saan viettää vielä monta juhannusta hänen kanssaan, ei ehkä joka juhannus, mutta se juhannus joka on hänen kanssaan, on suuremmalla todennäköisyydellä onnistunut juhannus. Voisin sanoa ettei se juhannus voi mennä pieleen, mutta se olisi jo liian optimistia. Tottakai se voisi mennä pieleen, tosin ei se välttämättä huono juhannus olisi, vaan ikimuistoinen.


Pari päivää kesäreissuun Suomessa. Wouw. Autoajelua yli toistatuhattakilsaa. Sitä ennen hakkaan assassins creediä mikäli ehtii. Anteeksi, en jaksanu laittaa kuvia, ku kaikki rakkaushömppäkuvat jos niihin törmää menee tiedät-kai-kenelle. Voi voihan voldemort.


Ps. miksi televisiossa pitää olla internet?

You can't leave what you call home

Loppuuko rakkaus, jos ei voi olla oma itsensä? Sainko siihen kysymykseen vastausta. Jos sainkin, en muista sitä. Pitääkö minun alkaa miettimään sitä uudelleen? Ajatella ihan uusia näkökulmia. Think outside the box. Entäs jos se on niitä kysymyksiä, joihin tietää vastauksen vasta elämän loppuessa? Kuten kysymys, kestääkö rakkaus. Sitä ei voi tietää hymyileekö vai itkeekö lopussa. Voi kai ne olla onnen kyyneleitäkin.

Mitäpä jos-alkuiset pelot. Pysyykö ne matkassa koko loppuelämän? Eivät kaikki pelot olet turhia. Ne saa varautumaan ja pelkäämään pahinta, jos asia toteutuukin niin se ei välttämättä tunnu niin pahalta, eikä sitä säikähdä. Siitä huolimatta tulee kipeäksi. Kipu sattuu aina. Onko sinulla varasuunnitelma B:tä? Tarvitseeko sellaista oikeasti?

Oon useasti miettinyt, miten sitä unohtaa kaiken pahan ja pelon ja menneisyyden toisen seurassa. Siis livenä. Sitten kun puhutaan onlinessa, niin saattaa tulla huonoja ajatuksia mieleen helpommin. Teidän lyhyestä ja ah niin yhteisestä historiasta. Suuri pieni pelko tulevasta.
Vertailuja hänen ja edellisten nettikäytöksestä, miten todella erilaisia kaikki ovatkaan olleet. Ei vain siinä, mutta myös koko elämältään, luonteeltaan, ulkonäöltään ja koko olemukseltaan. Mutta ei niitä ikinä vertaile kumpi olisi parempi ja huonompi. Nettikäyttäytymistä miettii eniten, sitä keskustelua. Toinen puhui enemmän, toinen nopeasti ja siitä yhdestä ei saanut mitään irti. Livenä sitä erilaisuutta ei ikinä mieti. Ei muista että muita olisi koskaan ollutkaan. Tietysti joskus tulee mieleen joku juttu "ainii, sekin teki aina noin" tai "voi ei, tää on tapahtunut ennenkin". Sitä pysähtyy hetkeksi, toivon etteivät muut eivät näe sitä, yleensä eivät, ehkä ilme muuttuu sekunniksi. Joskus itkee, ehkä itkee koko sielustaan, mutta se on elämää. Mikä heitä on yhdistänyt? Kaikkien kanssa on eniten puhunut netin ja puhelimen kautta. Ja kaikkiin olen joskus ollut hulluna onnesta, vaikka he eivät olisi olleet minuun. Äh, kaukoilut.

Onnekas kun olen - yhden, sen ainoan oikean saan pitää<3
Enkä ketään muuta tahdo tai tarvitse. Jonain päivänä. Ne on kaksi isoa sanaa ollut viime aikoina, mut jonain päivänä asumme yhdessä. Eikä meidän tarvitse olla pitkiä aikoja ja usein erossa. Tai ikinä ei tiedä mihin elämä vie, jos jompikumpi meneekin laivalle baarimikoksi tai lentokoneeseen lentoemännäksi, jos työ sen vaatii, mutta epäilen. Ja olen onnellinen. Jonain päivänä ei tarvitse enää odottaa. Välttelen sitä nytkin parhaani mukaan ja nautin hetkestä, mutta joskus se unohtuu perunoita kuoriessa tai lenkillä käydessä kun ajatukset vaeltavat.

Mun piti linkata tähän jokunen biisi tai jotain kuvia laittaa ja kaikkea hienoa, mutta oon kai vähän laiska ja en saanut aikaiseksi kuin tekstiä. Mut saatte silti biisin ja vähä lyriikoita. Tällä hetkellä soi Herra ylppö ja ihmiset - päivänsäde palaa, mutta kirjoittamisen aikana(okei suurin osa tekstistä kirjoitettu jo jokunen aika sitten, yhdistän vain ne purkautumiseni, on pakko saada ylös ajatukset päästäni silloin kun ne on edes itselle selvempinä eikä sanattomana tummana möykkynä) soitin Tigerweatherin kappaleita. En millään meinannut ensin muistaa kyseisen bändin nimeä ja hain sanalla weathertiger, mutta löysin lopulta oikeat kappaleet c:

Cause nothing could ever break your soul 

And at the end of the day 
When you've said all you've got to say 
Just let your problems fade away 

Tigerweather - Beach Castle

Eikö kukaan ymmärrä? Huomaan kysyväni yhä useammin. Tosin, en ole mitään kenellekään selittänytkään. Tosin, pari ihmistä ymmärtää selittämättäkin.Ehkei heidän tarvitse liikaa ymmärtää, mutta se on vain niiin ymmärtäväistä aina.

"Ajotyylisi on mukavan varma. Mutta jos on luonteeltaankin sellainen, että on kokoajan menossa, niin vaikea sitä on ajotapaansa muuttaa." Ai sanotko mua meneväksi? Vai toimeliaaksi? En ole sellainen. Vai olenko. No tietyllä tavalla kyllä, kokoajan menossa tai tekemässä jotain mukavaa. En kestä tylsyyttä. Kirjan lukeminen ei ole tylsää, mutta miksei se ole vähään aikaan iskenyt. Miksei me tehty siellä mitään oikeasti vaikeaa. Taskuparkkeerausta. Haluan sitä. Tai no... Ei kukaan halua tehä sitä.


Tahtoisin kuulla sinusta ja tahtoisin sinut mun luo ja minut sun luo.

Koulussa erehdyin kutsumaan yhtä kaveriani sinuksi. Ja se hetki sen jälkeen, kun tajusin ettet ollutkaan siinä, se ikävän määrä oli päivän suurin. En kerennyt edes häpeämään mokaani, jonka kaikki muutkin huomasivat, kun iski ikävä.
Miten saatoin erehtyä nin paljon, että satutan itseänikin jälkeenpäin? Onhan se tapahtunut jo aiemmin ja paljon isommin, mutta silti. Sitä suuremmalla syyllä sellaisia vahinkoja ei saisi enään sattua.






Toinen hetki samalta päivältä tuntui kohtalolta. Tapasin naisten vessassa keski-ikäisen naisen. Kyllä, alku vaikuttaa lupaavalta. Hän oli hyvin hymyilevä persoona, varmasti jonkun äiti. Miten paljon ihmisestä voikaan huomata minuutin aikana! Olin harjaamassa hiuksia(näytin kuin uitetulta koiralta käveltyäni sateeessa) kun rouva aloitti keskustelun. Hän ei saanut millään automaattihanaa toimimaan ja aloitti puhumisen toteamalla ettei se koskaan onnistu. En sanonut sitä, mutta ajattelin, että minulla ei koskaan onnistu automaattisen paperin sylkemiskoneen kanssa. Noh katsoin tilanteen, hän kädet hanan alla heilumassa ja katsoen minua hymyillen. Totesin, että voisi auttaa pitää kädet hieman alempana ja näytin missä kohdin tunnistin on. Pahoittelimme, että kyseisen automaattihanan vedentulo kesti niin vähän aikaa. Nainen sai pestyä kädet hetken yrittämisen jälkeen. Hän oli huomattavasti kiitollinen avusta ja aloin miettimään pitäisikö seuraavan kerran kun en saa vessasta paperia automaattisylkijästä, kysyä siihen apua. Näyttää erittäin tyhmältä vain heiluttaa käsiä laatikon edessä, eri nopeuksin, läheltä tai kaukaa, ei sitä paperia vain tule! Sitä huomaa, että se olikin loppu. Juuri sinun kohdallasi.