Koulussa erehdyin kutsumaan yhtä kaveriani sinuksi. Ja se hetki sen jälkeen, kun tajusin ettet ollutkaan siinä, se ikävän määrä oli päivän suurin. En kerennyt edes häpeämään mokaani, jonka kaikki muutkin huomasivat, kun iski ikävä.
Miten saatoin erehtyä nin paljon, että satutan itseänikin jälkeenpäin? Onhan se tapahtunut jo aiemmin ja paljon isommin, mutta silti. Sitä suuremmalla syyllä sellaisia vahinkoja ei saisi enään sattua.






Toinen hetki samalta päivältä tuntui kohtalolta. Tapasin naisten vessassa keski-ikäisen naisen. Kyllä, alku vaikuttaa lupaavalta. Hän oli hyvin hymyilevä persoona, varmasti jonkun äiti. Miten paljon ihmisestä voikaan huomata minuutin aikana! Olin harjaamassa hiuksia(näytin kuin uitetulta koiralta käveltyäni sateeessa) kun rouva aloitti keskustelun. Hän ei saanut millään automaattihanaa toimimaan ja aloitti puhumisen toteamalla ettei se koskaan onnistu. En sanonut sitä, mutta ajattelin, että minulla ei koskaan onnistu automaattisen paperin sylkemiskoneen kanssa. Noh katsoin tilanteen, hän kädet hanan alla heilumassa ja katsoen minua hymyillen. Totesin, että voisi auttaa pitää kädet hieman alempana ja näytin missä kohdin tunnistin on. Pahoittelimme, että kyseisen automaattihanan vedentulo kesti niin vähän aikaa. Nainen sai pestyä kädet hetken yrittämisen jälkeen. Hän oli huomattavasti kiitollinen avusta ja aloin miettimään pitäisikö seuraavan kerran kun en saa vessasta paperia automaattisylkijästä, kysyä siihen apua. Näyttää erittäin tyhmältä vain heiluttaa käsiä laatikon edessä, eri nopeuksin, läheltä tai kaukaa, ei sitä paperia vain tule! Sitä huomaa, että se olikin loppu. Juuri sinun kohdallasi.