Tiedättekö sitä kun jotakin tapahtuu ja siitä seuraa pelko.
Alat pelkäämään sen tapahtuneen asian seurauksia. Olet ihan varma, että niin opulta käy.
Itket pelkosi ja ahdistuksesi kanssa iltaisin. Jos asia ei olekaan niin iso, että oikeasti itkisit kuin muutaman kerran. Mutta henkisesti taistelet sitä vastaan joka ilta. Se on niin kuluttavaa. Ei sitä halua taistella.
Se on kuin pään hakkaamista seinään, jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Se sattuu enemmän tai vähemmän. Sitä vain toivoo, että olisipa se jo ohi. Olisipa se tapahtunut jo aiemmin niin sen olisi jo unohtunut tai ainakaan ei kävisi enää niin kipeää. Ei tulisi enää yllätyksenä. Se olisi jo kaukana menneessä. Olisipaolisipa. Miksi nyt. Miksi juuri nyt kun kaikki oli hyvin. En saanut ennakkovaroitusta enkä ollut varautunut. Ei sitä tarvitse. Mun kohdalla vaan sanotaan ei sitä pitäisi tarvita. Aina pitää olla varautunut ikäviin yllätyksiin. Murehtimatta varautunut.
Ei sen pitäisi olla niin iso juttu. Ei sen pitäisi olla juttu ollenkaan. Muistaa hyvin mitä toinen on sanonut. Pelkää silti. Tuntee silti. Tuntee ihan kamalia kun näkee jotain ikävää johon ei ollut varautunut enää.
You’re not a bad person for the ways you tried to kill your sadness.
Olen miettinyt tätä useinkin. Entä jos olenkin? Ihan varmasti olen jos olen kamala silloin. Ja olen ollut kamala. Aivan kamala. En haluaisi olla paha, haluaisin vain suruni pois. Onko se sitte niinku joku Punisher? Huomaa miten lyhyeksi lauseeni menevät kun olen niin paniikissa.
