On harvinaista löytää ystävä

Tuntuu hävettävän pieneltä ongelmalta, mutta oon yksinäinen. Oon yksinäinen introvertti? Oon aina viihtyny enempi keskustellessa kaksin jonkun kanssa kuin isossa ryhmächatissa, sama pätee usein ihan oikeaan elämäänki. Ryhmässä oon sitä hiljaisempi mitä enemmän porukkaa. Hakeudun johonki pikkuryhmään. Haluaisin keskustella syvällisemmin, mutta sitte toisaalta myös keskustelua mikä ei oo sen kummempaa kuin vaikka tästä päivästä, mutta ettei se olis pelkkä "moi" "moi miten menee?" "Ihan hyvin mites sä?" Toki sitä voi kysyy mutta että vastais enemmän tai että alkais oikeasti sitte juttelemaan muustakin ettei se jää vain tohon. Koska ei tuota samaa käsikirjoitettua keskustelua jaksa päivittäin käydä kenenkään kanssa. Joidenkin kavereiden kohdalla tuntuu että vain häiritsen niiden elämää jos yritän jutella, niin ei siinä sitte paljo vihi mittää enää kysyä voidaanko nähä livenä. Tai jos oon usein sitä jo kysyny tuloksetta.

Oon tosi onnekas ku mulla ei oo kavereissa ketää kusipäätä... tai sitte oon epäonnekas kun mulla ei oikee oo kavereita. Mun kaverisuhteet tuntuu musta usein jäävän jotenki vajaiksi, sellasee helppoustasolle, on helppo sanoo että ollaa kaveri mut toisaalta on helppo kans nähä kerran vuoteen? Ehkä haluan vaan semmosen paras kaveri tyyppisen ihmisen mun elämään.

Ja kyllä seurustelen ihanan ihmisen kanssa, siksi tämä "ongelma" mitä ei pitäisi olla, tuntuukin niin tyhmältä.

Siinä pieni pätkä tekstistä jonka kirjoitin muualle. Oikeasti mulla on ihmisiä joihin olla yhteydessä ja joita "vaivata". Kavereita. Multa puuttuu se paras kaveri jonka kanssa oikeasti juttelisi päivittäin, mutta mulla on yks niin hyvä kaveri, että voisin halutessani herättää sen ämpärillisellä vettä. Entinen kämppikseni. Voisin aidosti mennä yllätyksellä sen luo ja suoraan jääkaapille. Voin soittaa itkuisena ja kertoa mitä on tapahtunut. Kaveri jolle voin avata sydämeni, mutta jonka kanssa voin nauraa maha kippurassa keittiön lattialla vaikka se haukkui ruokaani paskaksi. Kaveri joka on välillä niin söpö aidosti ihmetellessään asioita. Johon voi luottaa.

Keep going

Olen pitkään halunnut tatuoida kyynärvarteeni "Keep going" tekstin. Tyylilleni sopivana, sievän kokoisena. Olen miettinyt, olisiko se kaunoa - kyllä ehdottomasti, alkaako se isolla kirjaimella - kyllä, ehdottomasti, miten somittelen sen varteni sisäpuolelle, ehkäpä näin. Tai noin. En tiedä. Vielä pitempään varmempi olen ollut koko tekstistä ylipäätään. Kaksi sanainen. Lyhyt. Mukavasointinen ja syvällinen, paljastaa enemmän kuin kertoo. Luulin tai luulen Keep going olevan juuri sitä. Toki olen aina ollut vähän epäileväinen koko idean suhteen. Nyt tajusin, että se kaksi sanaa, tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että olet kokoajan liikkeessä, eikö totta? Kyllähän mä olen sellainen, aina menossa, energiaa enemmän kuin laki sallii(olisin jo saanut elinikäisen tuomion jos tietäisivät). Meen ikuisella pomppufiiliksellä. Mutta. Tiedän myös, että toisinaan kun kaatuu on ihan okei, jos sä hetken makaat siinä maassa. Henkinen pahoinvointi on mulle vielä pahempaa kuin fyysisesti kipeenä olo. Jospa siksi sairastankin niin paljon ja muhun tarttuu nuhat niin helposti.

Keep going - sen olemus on aina huutanut mulle, että et ikinä luovuta. Et ikinä pysähdy, painat eteenpäin, vaikka mikä olisi. Mitä tärkeämpi syy, sen lujempaa mennään. Entä sitten, kun sun todella olisi syytä pysähtyä? Jumittua paikalleen ja miettiä hetken. Tauko. Olenko koskaan edes kuullut sellaisesta sanasta?

Toinen tatuointihaaveni on naisellinen, kiekuroinen, sydän A:lla. Jotenki ne yhdistyisi toisiina. Luultavasti se olisi värillinen. Ensimmäinen väriläiskä kehossani, ajatuksissani ja elämässäni.

Viimeisin ideani (tai on tämäkin jo aika pitkään muhinut mun mielessä) on värivesi tyylillä tehty merenneito pohkeessa. Olen aina halunnut olla merenneito. Rakastanhan uimista, pidän tuntemattoman tutkimisesta... Tai ainakin olen aina halunnut pitkät punaiset hiukset jotka ylettyy yli rintojen, joten eikö se ole sama asia? Ei vaan, en ole edes nähnyt kovin useasti Pieni Merenneito- Disney leffaa. En ole edes varma, olenko kertaakaan nähnyt sitä kokonaan, vai pelkkiä pätkiä sieltä täältä kun joskus nähnyt ohimennen kaverilla. En usko, että tatuoinnissa olisi edes pakko olla mitään isoa syvällistä tarinaa sen taustalla. Suunnitelmillani vain sattuu olemaan vähä isompi syy. kuin että "tää on niin cool".

Kuten ensimmäisenkin tatuointini kanssa, ovat nämä tatuoinnit olleet sellaisia, jotka jo olen kuvitellut iholleni ja ajatellut jo olevan siinä. Sitten kun ne tatuoi, ne eivät olekaan enää mikään yllätys tai uusi asia. Olen saanut aivoni jo uskomaan kalliiseen unelmaani niin hyvin, että onko tuo jo sama olla tatuoimatta sitä? Kannattaa muuten kokeilla tätä ihan muutenkin elämässä. Aivoja on helppo huijata. Kuvittelet tarpeeksi monta kertaa jonkun uuden asian ja kun se tapahtuu, niin oot ihan rennosti, koska hei, mähän oon kokenut tän jo niin monta kertaa.

Stay alive

Tiedättekö sitä kun jotakin tapahtuu ja siitä seuraa pelko.
Alat pelkäämään sen tapahtuneen asian seurauksia. Olet ihan varma, että niin opulta käy.
Itket pelkosi ja ahdistuksesi kanssa iltaisin. Jos asia ei olekaan niin iso, että oikeasti itkisit kuin muutaman kerran. Mutta henkisesti taistelet sitä vastaan joka ilta. Se on niin kuluttavaa. Ei sitä halua taistella.

Se on kuin pään hakkaamista seinään, jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Se sattuu enemmän tai vähemmän. Sitä vain toivoo, että olisipa se jo ohi. Olisipa se tapahtunut jo aiemmin niin sen olisi jo unohtunut tai ainakaan ei kävisi enää niin kipeää. Ei tulisi enää yllätyksenä. Se olisi jo kaukana menneessä. Olisipaolisipa. Miksi nyt. Miksi juuri nyt kun kaikki oli hyvin. En saanut ennakkovaroitusta enkä ollut varautunut. Ei sitä tarvitse. Mun kohdalla vaan sanotaan ei sitä pitäisi tarvita. Aina pitää olla varautunut ikäviin yllätyksiin. Murehtimatta varautunut.

Ei sen pitäisi olla niin iso juttu. Ei sen pitäisi olla juttu ollenkaan. Muistaa hyvin mitä toinen on sanonut. Pelkää silti. Tuntee silti. Tuntee ihan kamalia kun näkee jotain ikävää johon ei ollut varautunut enää.

You’re not a bad person for the ways you tried to kill your sadness.


Olen miettinyt tätä useinkin. Entä jos olenkin? Ihan varmasti olen jos olen kamala silloin. Ja olen ollut kamala. Aivan kamala. En haluaisi olla paha, haluaisin vain suruni pois. Onko se sitte niinku joku Punisher? Huomaa miten lyhyeksi lauseeni menevät kun olen niin paniikissa.

Pitkästä aikaa

"Meitä ei vaivaa asiat, vaan meidän käsityksemme niistä"
- Epiktetos

En kirjoita siksi, että olisin surullinen tai sen syvällisempi juuri nyt. Ei kai se syytä tarvitsekaan? Tuntuu vain siltä? Olen jo jonkun aikaa halunnut kirjoittaa kalligrafisesti käsin. Kaikkea mitä siihen tarvitsee on, paitsi itse muste. On sulkakyniä, paperia, jopa ohjeita, kirja kalligrafiasta. Se on nättiä. Joten täytyy epätoivoisesti yrittää korvata tämä halu sähköisesti. Päätin blogien lukemisen sijaan kirjoittaa itse. Aloin lukemaan yhtä blogitekstiä, heti alussa totesin SEIS nyt kirjoitan itse.

Mulla on viimeisen puolen vuoden aikan ollut monesti aivan mahtava idea, minkä haluaisin kirjoittaa ylös. Sitten se unohtuu iäksi. Jää unholaan. Niistä ideoista en tunnu muistavan edes viimeisintä. Sitä joka oli mielessä 10 minuuttia sitten.
Olen rakastanut miestä joka.... väärin. Rakastan miestä. On kuin juuri se poika, unelmien kumppani, mitä toivoi ennen kuin hän tuli elämääni. Elämäni on nämä kaksi vuotta ollut juuri sellaista kuin nuorempana unelmoin. Ylä-asteella, kukapa olisi uskonut? En minä ainakaan. Ja oh gosh. Toivon, että tämä jatkuu. Enempää ei tarvitse kirjoittaa. Tietysti armeija oli pieni yllättävä lisä. Piristävä, musertava, mutta vahvistava osa. Elämä on se mikä tapahtuu kun teemme muita suunnitelmia.

Kerroin äidille haluavani intin jälkeen mennä ajelemaan moottoripyörällä lappiin. "Tottakai me lähetään, onnistuu"  kuului heti vastaus. Kiitos tuesta äiti, mutta ajattelin mennä yksin tai kaksin poikakaverini kanssa. Se kai näkyi ilmeestä sillä hän sanoi "vai etkai sää yksin aikonu?" Nojoo... Mutta nyt olen jo lämmennyt ajatukselle. Jos he lähtevät isän kanssa mukaan, niin lähteköön ja yhdessä jaksaa ajella vähä kauemmaskin, käydään norjassa asti. Neljä ihmistä ja kaksi pyörää. Miksi ei? Norjan vuonot, olisi mahtava kokea ne kun on ajelemassa itse. Iskän kanssa olemmekin jo kaksin käyneet Norjassa m-pyörällä, mutta olin silloin vain kyytiläinen.

Olen unelmoinut kesästä paljon ollessani poissa kotoa. On hämmentävää, miten on perhettä ikävä ihan eri tavalla, oikeasti ikävä kun heitä näkee kolme kertaa puolen vuoden aikana. Vähemmän kuin ennen. He muuttuvat. Toki se sama persoona on siellä edelleen. Ne monet pienet muutokset ovat silti aina olemassa kun pitkästä aikaa menee taas kotiin.

Joulun taika

Kuka alkaa kirjoittamaan joulusta heinäkuussa? En tiedä. Rakastunut, voisi kai sanoa. Aloin vaan miettimään, huoneen ollessa kuuma kesästä ja jäätelöäkin söimme vasta tänään, että miten tuleekin silti mieleen joulu kaikessa lämmössään ja talvessaan?

Sitä joskus kolme vuotta sitte joulusta katosi joulun taika. Ehkä jo aiemmin. Sillälailla salakavalasti. Tottakai sitä edelleen odotti, mutta joka kerta vähemmän ja vähemmän. "Oho, on jo joulu." Tosin itselle se joulu on aina tullut yllätyksenä vastaan, vaikka joka vuosi tietää mihin aikaan joulu on. Se tulee niin nopeasti, vaikka odottaakin. Vaan tänä vuonna odotan sitä varmasti enemmän kuin koskaan. Eräs henkilö on tuonut elämääni joulun taian.

Naisten vapaaehtoinen asepalvelus ei tarkoita sitä etteikö tulisi ikävä kotiin. Onneksi on tekemistä, onneksi on muuta ajateltavaa, onneksi se on mielenkiintoista ja mukavaa ja välillä ei niin mukavaa, vaihtelua, itsensä ylittämistä.

3 viikkoa hiukset nutturalla. Outoa, siihen ei totu ikinä. Yleensä ne on aina auki. Sitten sitä pääsi ensimmäisille lomille ja tuntui oudolta pitää hiuksia auki. Nehän tulee kokoajan tielle kun ovat auki! Miten en ole aiemmin hoksannut?


Tämän kirjoitin heinäkuussa. Julkaisu tammikuussa. En ole puoleen vuoteen julkaissut mitään. Enkä juuri kirjoittanutkaan. Ei ole ollut tarvetta, tunnetta. Aina on silti joku jolle jakaa ajatuksensa. Aina joku muu tapa pitää hauskaa. Joulu on jo kaukana takana päin, odotan jo kesää.

Kuvaaminen

Harkitsin otsikoksi "but first let me take a selfie" mut se ois jo sen verran ironista, että iso nope. Halusin avautua kuvaamisen huonosta itsetunnosta. Kyllä. Muuten koen itsetuntoni ihan hyväksi, mut mitä tulee kuvaamiseen niin ei. Eihän siinä olisi mitään ongelmaa jos se ei harmittaisi niin paljon. Mulla ei oo itsestäni mitään kuvaa siitä ku olin 18 ja punapää. Jotain vahingossajouduttukuvaan juhlakuvia lukuunottamatta, mut niitä ei paljo enää itsestään näe tai saa itselleen. Ehkä parempi niin. Muutama punapäänä otettu kuva löytyy, mut tosiaan vain muutama tai pari, silloin kun olin 17 ja vasta värjännyt ne.

Sekin on paha kun paikka missä tämä kuvaaminen ensinkään tulee mieleen on Facebook. Joku tykkäsi jonkun kuvasta. Litaniaa on paljon siellä. Joskus siellä on poikaystävä ja kuvassa juuri sellainen punapää ja kuva jollaisen haluaisin itsestänikin jonkun ottavan. (Eikä se kuva tietenkää enää saisi olla edellistä yhtään huonompi -  ja kun tuntuu ettei sellaista ikinä saa) Ei vaan enään ole punaisia hiuksia. Eikä valokuvaajaa. Ammattivalokuvaaja maksaa ja camoon oishan se kivempaa kuvata jonkun kaverin kanssa. Jonkun johon luottaa, koska ainakin itelle se vaatii paljon luottamusta kaveriin. Siis otettujen kuvien kannalta. Jos tuleekin huono kuva, se on hauskaa tai valokuvaaja ei ainakaa huonosti ota sitä esille. Pari kertaa olen kehdannut kysyäkin, mutta se on vain jäänyt roikkumaan ilmaan ilman mitään vastausta.

Noh ei tässä ainakaan vuoteen tuu otettua mitään kuvia, niin sitte on sellanen 18-19 pätkä kun ei ole mitään kuvia. Ehkä se jatkuu loppuelämään. Mut toisaalta, kun eksäni olisi halunnut ottaa alastonkuvia "ihan vaan meidän omaksi muistoksi" ja kieltäydyin sanomalla, että sehän vasta typerää on, koska aion olla omassa vartalossani vanhanakin. Ehkä se vain tiesi ettei me niin kauaa olla yhdessä. Hyi, etovaa. Mutta kuitenkin, ei niitä kuvia välttämättä tarvitse. Vanhempana olisi tosiaan kiva katsella "hei tällänen olin ku täytin 18" mut eipä nyt ole siihen mahdollisuutta. Jo nyt olen katsonut itestäni kuvia nuorena(15 kesäinen minä, hihyy) ja lapsena, se on tosi hauskaa, eräänlaista nostalgisuutta ja herättää muistoja ihan eri tavalla kun näkee millaiset hiukset on silloin ollut tai ympäristöä siinä taustalla. :'3
Noh sellaista se on. Tänä aamuna facebookki oli kuin puukko sydämessä ja nousi surulliset tunteet pintaan ja sainpa osan kirjoitettua tännekin. Jostain syystä en jaksanut yhtäkään kuvaa liittää mukaan~

Rakkaudella asutan jokaisen meistä kertovan rivin

Kun pelkäät jonkin asian puolesta, pelkäät niin hitosti sen tapahtuvan. Sitten uskot lopulta ettei se tapahdu. Rauha kestää pari viikkoa ja huomaat, että juuri niin tapahtui. Pikkuhiljaa ja salakavalasti. Oman aikansa se aiheutti tuskaa. Mutta ei se mitään, koska se meni pois. Puff. Hävisi kokonaan. Luotan ja uskon enemmän. Ja sittemmin olen ollut vain rakkautta ja onnea, hölmönä. Hölmöillyt niin paljon rakkaudesta ja onnesta. Toiset ovat kommentoineet sitä ärsyttäväksi huokailluksi.


En enää paljo punastele hänen seurassaan, en edes muista milloin viimeksi olisin punastellut hänen takia. Silti, en ikinä totu ja lakkaa iloitsemasta maailman parhaasta seurasta. Aina vieraiden ihmisten edessä punastelen... et voi katsoa minua kun en ole vielä katsonut sinua tarpeeksi pitkään. Siltä se useimmiten tuntuu uusien ihmisten seurassa. Voin vaikka vannoa, että hänen edessään sitä kesti kaikkein kauiten.


Cocacola-tölkki sihisee vieressä. En kuule sitä kuulokkeiden läpi. Gone gone gone sieltä soi ja sydän yksinäisessä huoneessa hakkaa samaan rytmiin.


Ei tätä osaa selittää sanoin, sitä voisi vain kirjoittaa ja kirjoittaa, tekisi mieli kirjoitella käsin, mutta kuinka tyhmää se olisikaan ja sitten lopulta höpöttää vain vähän johonkin.
Hän oli juhannuksen meillä, ja se asia sai mut innostumaan huomattavasti enemmän kuin steamin kesäalet(ja huomatkaa että ostin toistakymmentä uutta peliä). Toivottavasti niin on jatkossaki, toivottavasti saan viettää vielä monta juhannusta hänen kanssaan, ei ehkä joka juhannus, mutta se juhannus joka on hänen kanssaan, on suuremmalla todennäköisyydellä onnistunut juhannus. Voisin sanoa ettei se juhannus voi mennä pieleen, mutta se olisi jo liian optimistia. Tottakai se voisi mennä pieleen, tosin ei se välttämättä huono juhannus olisi, vaan ikimuistoinen.


Pari päivää kesäreissuun Suomessa. Wouw. Autoajelua yli toistatuhattakilsaa. Sitä ennen hakkaan assassins creediä mikäli ehtii. Anteeksi, en jaksanu laittaa kuvia, ku kaikki rakkaushömppäkuvat jos niihin törmää menee tiedät-kai-kenelle. Voi voihan voldemort.


Ps. miksi televisiossa pitää olla internet?