Pitkästä aikaa

"Meitä ei vaivaa asiat, vaan meidän käsityksemme niistä"
- Epiktetos

En kirjoita siksi, että olisin surullinen tai sen syvällisempi juuri nyt. Ei kai se syytä tarvitsekaan? Tuntuu vain siltä? Olen jo jonkun aikaa halunnut kirjoittaa kalligrafisesti käsin. Kaikkea mitä siihen tarvitsee on, paitsi itse muste. On sulkakyniä, paperia, jopa ohjeita, kirja kalligrafiasta. Se on nättiä. Joten täytyy epätoivoisesti yrittää korvata tämä halu sähköisesti. Päätin blogien lukemisen sijaan kirjoittaa itse. Aloin lukemaan yhtä blogitekstiä, heti alussa totesin SEIS nyt kirjoitan itse.

Mulla on viimeisen puolen vuoden aikan ollut monesti aivan mahtava idea, minkä haluaisin kirjoittaa ylös. Sitten se unohtuu iäksi. Jää unholaan. Niistä ideoista en tunnu muistavan edes viimeisintä. Sitä joka oli mielessä 10 minuuttia sitten.
Olen rakastanut miestä joka.... väärin. Rakastan miestä. On kuin juuri se poika, unelmien kumppani, mitä toivoi ennen kuin hän tuli elämääni. Elämäni on nämä kaksi vuotta ollut juuri sellaista kuin nuorempana unelmoin. Ylä-asteella, kukapa olisi uskonut? En minä ainakaan. Ja oh gosh. Toivon, että tämä jatkuu. Enempää ei tarvitse kirjoittaa. Tietysti armeija oli pieni yllättävä lisä. Piristävä, musertava, mutta vahvistava osa. Elämä on se mikä tapahtuu kun teemme muita suunnitelmia.

Kerroin äidille haluavani intin jälkeen mennä ajelemaan moottoripyörällä lappiin. "Tottakai me lähetään, onnistuu"  kuului heti vastaus. Kiitos tuesta äiti, mutta ajattelin mennä yksin tai kaksin poikakaverini kanssa. Se kai näkyi ilmeestä sillä hän sanoi "vai etkai sää yksin aikonu?" Nojoo... Mutta nyt olen jo lämmennyt ajatukselle. Jos he lähtevät isän kanssa mukaan, niin lähteköön ja yhdessä jaksaa ajella vähä kauemmaskin, käydään norjassa asti. Neljä ihmistä ja kaksi pyörää. Miksi ei? Norjan vuonot, olisi mahtava kokea ne kun on ajelemassa itse. Iskän kanssa olemmekin jo kaksin käyneet Norjassa m-pyörällä, mutta olin silloin vain kyytiläinen.

Olen unelmoinut kesästä paljon ollessani poissa kotoa. On hämmentävää, miten on perhettä ikävä ihan eri tavalla, oikeasti ikävä kun heitä näkee kolme kertaa puolen vuoden aikana. Vähemmän kuin ennen. He muuttuvat. Toki se sama persoona on siellä edelleen. Ne monet pienet muutokset ovat silti aina olemassa kun pitkästä aikaa menee taas kotiin.