Surrender the night

Tän hetkinen taustakuvani^ tossa ylhäällä. Tumblrista nappasin(kuten kaikki aiemmatkin...). Kyseinen kuva, koska oon viime aikoina, tai no viimesen parin kuukauden aikana... aina silloin tällöin nähnyt unia maailmanlopusta. Ja en tajua miksen nähnyt niitä silloin kun oli 12.12.12. En nähnyt unia, mutta vannoin rakkauttani, vaikken pelännyt kyseistä päivää. Miksi näen niitä nyt, kun ei ole mitään syytä. En ole viime aikoina kattonut maailmanloppuelokuvia. En ole pitkästä aikaan katsonut... ehkä se on syy? Olisi taas aika kattoa kunnon maailmanloppuleffa. Katastroofista.

Pöydällä on pinaattipestopastan ohje. Mietin tarkoittaako se pastaa pinaattipestossa vai pinaattipastaa pestossa. Niillä on eroa, mutta molempia voi sanoa pinaattipestopastaksi. Luulisin. En tiedä. Rakas osaisi valaista mua, mutta en jaksa kysyä ja aihe on niin turhanpäivänen, mutta mulla tais jäädä aivot narikkaan, koska tää juttu jäi päähän ja se selvästi vaivaa mua. Jos pyytäisin sitä joskus tekemään mulle pinaattipestopastaa, tekisiköhän se sitä joskus, vai sanoisiko mjeeh tee ite, vai nauraisiko ja kysyisi mistä sain sen päähäni. Vai tapahtuisikohan nuo kaikki mainitut. Mua ei alunperin kiinnostanut syödä mitään pinaattipestopastaa, en ollut koko ohjeesta ees kiinnostunut, mut nyt haluankin sitä. Pesto on tosi hyvää. Varsinkin vihreä pesto. Isosisko tekee joskus ite pestoa, se on vaan niin hyvää. Pahus, haluan lohipastaa.

Mun hiihtoloma meni mukavasti, oli autokoulua usein ja viime viikonloppu rakkaan luona. Sain lomalla jo parit synttärilahjatkin, kirjan ja korviksia. Kirjaa en ole vielä ehtinyt lukemaan, mutta no toiset korviksista käytössä tälläkin hetkellä ~
Viime viikonloppu "sen yhen" kanssa oli <3____<3 wouw. voisin ihkuttaa tähän kaikkea mukavaa mut... no sanotaan että Scary Movie 5 oli ihan hauska kavereiden kans leffaillassa. Jo nähdyt Frozen ja Brave olivat ihania molemmat, mut vielä ihanempia rakkaan kainalossa. :'3 varsinki Frozen, pidän siitä hirmuisesti ja ollu mietinnässä että pittää joskus kattoa sen kullan kainalossa tai jotenki ees sen kanssa sitte netflixin ja skypen välityksellä. Sitten se yllättää mut ja aletaan spontaanisti sitä kattomaan.

Koti on se missä on ruokaa

 Protukoulutus kakkonen sujui hyvin. Vaikka lauantai päivänä olikin vähän kuumeinen olo, selvisin hyvin koko viikonlopun. Tällä kertaa en edes valvonut yöllä myöhään, vaan itseasiassa olin kai niitä jotka nukku kauiten. Nukahdin nopeasti. Kännykästä loppu akku, eikä mulla ollu laturia tietenkään mukana, joten olin samalla myös koko vklp ilman kännykkää. Se on mahdollista. En kuollut. En saannut vieroitusoireita. Selvisin. Koko viikonlopun. Enemmänkin siskolla ja äidillä oli hätä kun musta ei kuulunutkaan mitään. Kävelin päälle viis kilsaa huoltoasemalta kotia. Ja kun olin siinä vaiheessa(ennen viiden kilsan lenkkiä) kuitenki ollut jo kuus tuntia syömättä, niin vähän oli nälkä kun pääsin kotia... mutta kotona olikin lihamureketta<3 nommoms.



Se viiden kilometrin lenkki oli todella syvällinen. Vois jopa sanoa valaiseva. Mikä ei yllätä, koska protukoulutuksen jälkeen et voi odottaa lenkiltä muuta kuin syvällisiä mietteitä. Yritit juosta kui lujaa tahansa, niin seuraavalla lenkillä ajatukset ovat korkealentoisia. Kuitenkin kävelin siis kotiin. Tajusin kesken lenkin, että ei hitto. Missä mä kävelen. Ei tunnu yhtään siltä kuin olisin menossa kotiin. Menen paikkaan, jossa on mun oma koira, perhettä, jääkaappi, ruokaa... En voi sanoo "mun sänky", koska sänky ei tunnu enää omalta. Se vaihtuu jatkuvasti, nukun siellä täällä.... tai no. Nukuin joululoman sohvalla. Ei valittamista, se oli loistava sohva nukkua. Kuitenkin menen paikkaan, jossa on rakkaat asiat, talo ja hieman lisää asioita.
Samalla valaisun sysäyksellä tajusin myös, etten koe enää olevani yppäriläinen. Niinkuin oikeasti. Yppäriläinen. Ei se enää sovi mulle. Ikäänkuin olisin kasvanut siitä yli, vaikken todellakaan ole, enemmänkin mennyt ali. En sovi enää yppäriläiseksi. Kun joku kysyy missä sä asut, vastaan "Pyhäjoella, mut se ei oo ihan niin yksinkertasta".... ja selitän päälle ne kuinka asun viikot asuntolassa ja Oulussakin tulee oleskeltua aika paljon.  Vastaan Pyhäjoella, koska kukaan ei tiedä Yppäriä, ja vähän useampi tietää kuitenki Pyhäjoen.

 Toisaalta en todellakaan ole myöskään Liminkalainen. Kaukana siitä. Limingassa seikkaillessa mulla oli tosi kauan sellainen olo kuin olisi turisti. Alitajunnassa on aina lausahdus "No mä nyt oon vaan käymässä täällä" ja tein viikon ruokaostoksia ties kuinka monennetta kertaa siinä samassa kaupassa. Ei Liminka, asuntolasta puhumattakaan, oo koskaan ollut mulle mikään koti. Kämppikselle voi ihan hyvin sanoo "Mennään kämpille" joo, "mennään kotia" eiii..... En oo koskaan kotiutunut asuntolaan taikka asettunut taloksi. En oo yrittänyt saada sitä näyttämään kodikkaalta, joten siltä se ei myöskään näytä. Se näyttää aina siltä kuin tästä vois pakata kaiken parissa minsassa ja lähtä kävelee. Kertooko se jotain musta?
Ainoo kodikas asia siellä on varmaan ollut mun kirjat, mun lempikirjakin on siellä. Ei edes siksi, että lukisin sitä paljonkin, mutta se vain tekee siitä tilasta heti paremman, kun siellä on edes yks tai muutama hyvä kirja. Muut kirjat pöydällä onkin sitten kirjaston omaisuutta.

Hey, sain mä sillä lenkillä kuitenkin myös jonkinlaisen lopputuloksen. I guess, home is where your heart is. So mine is miles and miles away, and I'm waiting him to come back.<3

Tosin. Eiköhän se mun yppäriläinen olo tule taas takaisin kun työharjottelun alkaessa saa asua kotona ja sitten vielä kesän... woouw. :3

I'll hold you in my heart

Oletko kiinnostunut ihmisistä?

Toisinaan. Eri tavalla kuin muut. Mua ei kiinnosta, onko naapuri ajanut ruohonsa vai ei tai kuinka monesti kesässä se sen tekee. Mua ei kiinnosta, onko joku suosittu saanut ylinopeuden ajamisesta sakon. Miten toinen käyttää palkkansa, kuinka hienon auton se ostaa. En edes halua tietää. Enemmän mua kiinnostaa, minkä värisen auton se ostaa, yksityiskohdat. Miksi se valitsi sen merkin? Ei ulkoinen asia, vaan ihmisen mieli. Ei hinta, vaan ajatus. Erityisesti jos se on tuttu.

A person you can tell your whole life to is a person worth spending a life with.

En edelleenkään ole kiinnostunut julkkisten ajatuksista. Vaan läheisteni. Voiko se niin hyvin, että jaksaa leikata ruohonsa itse? Jos ei, niin voinko ajaa nurmikon sen puolesta? Leipoa sille jotain? Käydä kylässä? Olen persoona, joka lupaa kaikille olevansa vain yhden soiton päässä. Tavoitettavissa yölläkin, jos hätä tulee. Ettei pidä pelätä soittaa ja jutella.

“I would like to travel the world with you twice. 

Once, to see the world
Twice, to see the way you see the world”

Mainitsin aiemmin, että yksityiskohdat. Kun todella haluan tutustua johonkuhun, haluan tietää tämän pienimmätkin tavat. Miltä sen halaus tuntuu? Miten se polttaa röökinsä tai miltä sen kävely kuullostaa portaikossa? Haluan tunnistaa sen jalat miljoonien toisten jalkojen joukosta. Jos näkisin vain jalat, tunnistaisin hänet varmasti. Sama juttu käsien kanssa. Korvien. Ei se mikään fetissi ole, mielenkiinto vain. Halu oppia tuntemaan joku, ei siihen tapaan kuinka paljon kalliimpi auto sillä on, vaan miksi se on valinnut sen. Syvemmin. Vastaus voi toki olla se "oli kallein mihin mulla oli varaa" tai luontevasti "oli mukavin ajaa" yhtäkaikki, kullakin on oma syynsä.

the scientist

Tänä viikonloppuna oli Super1 Protukoulutus. En tuntenut ketään entuudestaan ja en oikein tiennyt mitä odottaa siitä. Se kuitenkin yllättyi tosi mukavasti. Viikonloppu oli rento, tutustuimme toisiimme ja meillä todellakin oli uteliasta pohdintaa. Enemmän tai vähemmän syvällisiä hetkiä. Eikä yöllä valvominen haitannut menoa yhtään. Nukuin kuusi tuntia, mutta oon ollut liiankin pirteä tänään. Aamukahvi oli aivan ihanaa jälleen kerran. Ja puuro oli hyvää. Protun ruuat on aina niin hyviä, hey kokit te ootte loistavia<3

Ainut vaan, että kauheet paineet ku siellä oli rekry tyypit kattomassa millainen oot ja sopisitko tiimiin tänä vuonna. Nooouuh. No ei ne paineet nyt niin isot ollut. Pärjäs. Tai keskustelunvetoharjoitus meni hyvin jne. Ehkä osaan nyt antaa paremmin palautettakin ihmisille. Eilen illalla kaikki ajatukset vain pyöri päässä ja niitä saannut oikein mitenkään järjesteltyä, mutta kaippa ne nyt on vähän paremmin järjestyksessä. Oli ihan opettavainen viikonloppu. Miten se olikaan; "En pidä opiskelusta, pidän oppimisesta" Ja tässä oli just sitä oikeaa mukavaa meininkiä. Super2, eli kakkoskoulutus on maaliskuun lopulla. Kuuden viikon päästä lisää ~


Kaverin kanssa ollaan vitsailtu, kun se on menossa tänä kesänä leirille leiriläisenä ja minä apparina, niin mennään vielä samalle leirillekin kuitenkin. Toisaalta tietysti toivon kaverini takia, että näin ei käy, koska leiristä saa paljon paremmin irti jos sinne menee yksin, ilman kavereita. Kuitenkin ihmisiin tutustuu ihan erilailla kun ei oo kaverin kainalossa, jotakuta jonka kanssa sulla on jo omat inside jutut. Ainakin oma leiri oli paras just siksi, kun kaikki upouusia ja WOUW se kun yhden viikon jälkeen kaikki on jo ihan märymäry tulee ikävä. Tiivis porukka.

Jos kiinnostuit niin www.protu.fi


Kauhea ikävä koiraa... <3 huomenna pukkaa kolmatta viikkoa ilman tätä otusta... + tuska kun kuulee puhelimesta, että silläkin on ikävä ja etsii mua saamatta vainua.

Unelmaa

Oon sellainen ihminen, joka rakastaisi jos olisi omakotitalo, pari kakaraa ja rakkia jaloissa pyörimässä. Kumppani, joka ymmärtäisi ajoittaisi spontaaneja päätöksiäni päästä ajelulle toiselle puolelle Suomea tai hypätä järveen uimaan vaatteet päällä. Tai keskellä yötä leipomista. Puolivakavia lauseitani, jotka päätyvät todeksi. Jos voisin tehdä näitä, olla vähän vapaa vastuusta, se olisi loistavaa. Vaikka tuskin se olisi mitään isoa ja valtavaa vapautta, en osaisi kunnolla jättää mahdollisia lapsia tai koiria toisille hoitoon. Asuisin syrjemmässä, poissa kaupungin valoista, pimeässä, missä tähdet näkyisi ja kuu valaisisi. Maalla, kuten nyt on kotona. Mutta en tiedä, onko se se unelma, jonka todella haluan. Ehkä osa siitä, mutta en tiedä, miten saisin sen todellisuuteen kuten haluan.

Haluaisin myös asua ulkomailla. Se on vain niin pelottava ja iso ajatus, vaikka toisaalta niin aaah unelma. Ristiriitainen unelma.
Tai asua keskustassa(Tampereen). Missä tapahtuu ja sattuu. Kaikki on lähellä. Se olisi niin outoa. En oo koskaan asunut keskustassa, toisaalta haluaisin... toisaalta en todellakaan. Pääsisinkö koskaan olemaan yksin? Pois? Hiljaisuuteen?
En tiedä, onko se kokeilemisen arvoista.

Haluan moottoripyörän. Ja ajella sitä kesällä. Se on niin mahdollinen haave, että voiko sitä unelmaksi sanoakaan. Se on kuitenkin niin iso juttu omalla tavallaan. Kesän kohokohtia. Se tunne kun ajat auringonlaskuun. Sinä ja pyörä. Oon elämäni isoimman vapauden kokenut niin ja ei hitto, sitä tunnetta ei voita mikään. Haluan sitä. Se on unelmaa. Ajaa tuhansia kilometrejä viikossa. Kun Suomi ei riitä.
Vaeltaa Lapissa, Sveitsissä, tarkemmin sanottuna alpeilla, tai USAssa, appalakeilla. Rakastan vaellusta. Haluaisin haastaa itseni ja lähtä puolen vuoden vaellukselle. Tai edes kuukauden. Parin. Tosin ensin jos aloittaisi viikolla...

Ja mulla on paljon unelmia. Ja yksi isoimmista oli/on oma kumppani ja rakkaus. En tiedä voiko niin sanoa, että oon parisuhde ihminen mutta... hitot kai niin voi sanoa. Oon ihminen, joka sopii suhteeseen. Luottaessa teen mitä vain toisen puolesta ja tottakai mua on käytetty hyväksi ja muuta sen takia. Silti haluan uskoa ja toivoa että vielä on mahdollista löytää joku jonka kanssa pelaa pitemmän aikaa. tai olla jonkun sellaisen kanssa<3 ja voisin höpöttää tästä kuinka kauan. En aiheesta minkälainen olisi unelmakumppanini, koska sitä en oo oikein koskaan osannut kertoa. Oon vaan mennyt tunteideni mukana, vähän unohtunu aatella, kuinka järkevään suhteeseen hyppään. Paras on sellainen joka sietää mua sinä hetkenä. Se on tarpeeksi. Jolle saan antaa rakkauteni. Suhde joka kestää pitkään. Ja tällä hetkellä olenkin onnellisesti varattuna asdfghjklöä :DD

Ugh, oon puhunut tai no kirjoittanut taas vaihteeksi romaanin~

Pidä hauskaa!

Tätä vuotta on kulunut 19 päivää. "Page 19 of 365" Niistä neljätoista Teemu on ollut palveluksessa(ja ei en ala pitämään mitään inttileskiblogia!) ja tämän viikonlopun saimme jälleen nähdä. Oli ihan mahtava viikonloppu vaikkei paljon muuta tehty kuin katsottu Supernaturalia ja Doctor Whota.(Hän Supernaturalia ja mä Doctoria, koska toinen on nähny toisen ja toinen toisen no niin... heeh. ihania sarjoja.) Viikonloppu meni mukavasti vaikkei mitään sen erityistä tehtykään. Kamalinta viime viikossaa oli migreeni ja pää oli kipeä pitkin viikkoa. Koulussa jaksoin silti muuten hyvin paitsi migreenipäivänä en ollut siellä ollenkaan.

 Vuoden ensimmäisen viikon näin joka yö isompia tai pienempiä painajaisia. Ja sitten unien muistaminen loppui. Nukuin hieman paremmin. Painajaiset johtui kai ihan siitä, kun oli ensin melkein viikon nukkunut rakkaan vieressä ja yhtäkkiä pitikin nukkua taas ilman. Outoa. Ehdin jo tottua lämpimään. On niin lohduttavaa kun saa kietoa jalat toisen jalkoihin.

Ja ainiin! Viikko sitten aloitin autokoulun. Oon ihan innoissani, jos vaikka joskus pääsis jopa ajelemaan. Taidan oikeasti olla ahkera opiskelija, olin ensimmäisenä autokoulun luokassakin. Ja motiivit saada autokortti ja opetella ajamaan, tulla hyväksi kuskiksi niin korkealla, että huhhuh~
Hauskinta oli kun "Mikä on tunnusomaista ajo-opetuksen syventävälle vaiheelle?" "Opetuksessa keskitytään riskien tunnistamiseen ja niiden välttämiseen liikenteessä" Tuli mieleen ajatus että Eiiii hel.., eikö siitä riskienhallinnasta pääse koskaan eroon! Tää koulu seuraa mua kaikkialle!
Vaikka ei se oikeasti niin paha juttu oo. Niin paljo sitä kuitenki tulee ajattelemattaki tehtyä jo arjessa.

Btw, se Hobitin toinen osa jonka kävin pari viikkoa sitten katsomassa oli mahtava ;__; juurikin niin kehuttu kuin saa ollakin! Ihastuin Taurielin & Kilin rakkaustarinaan. Muutenkin koko leffa oli aivan uaaaah!. Raikkain kohtaus oli ehdottomasti se kun Bilbo kiipesi puiden yli (katsomaan maisemaa) selvittämään missä he ovat = kuinka pahasti eksyneitä. Pidin siitä ja viimeistä osaa odotellessa voisi kyllä katsoa Taru Sormusten Herrat läpi.

“I’d marathon Lord of the Rings with you”

—	ancient proverb, displaying an enormous amount of love and tolerance

Ihastuin viime viikolla Disneyn leffaan nimeltä Frozen. Se animaatio on täynnä ihania kohtauksia ja sen musiikkikin on ihanaa, tämä seuraava kappale soinutkin jo tässä nonstoppina jonku aikaa: 

It's a new day, a new day

Tämä vuosi alkoi maailman ihanimmalla tavalla. Se on mahdotonta uskoa ja pääni ei ole vieläkään tottunut tähän ajatukseen meistä. Joku sietää sua. Anteeksi sanavalintani. Välittää olisi kai parempi. Mä en siedä. Minä välitänvälitänvälitän niin paljon hänestä. Mutta sietää mun ei tarvitse. Minähän tässä oon se, joka höpöttää toisen hulluksi asioillaan. Oikeasti höpötän paljon. Pitäisi kirjoittaa enemmän tänne blogiin, niin ei tarvitsisi höpöttää niin paljon ihmisille

Oon ihastunut Doctor Who sarjaan ja viimeinkin ymmärrän ihmisten hehkutukset siitä. Mut tämän kerran voisin jättää omat hehkutukseni tähän: Rose Tyler on ihana~
Ja se kertoo tarpeeksi.

Huomenna menen kaverin kanssa Ouluun kaupoille ja leffaan. Nään viimein (sekin suuresti kehuja saanut) Hobitti kakkosen eli Smaugin autoittama maa, täältä tullaan. Leffan jälkeen paluu asuntolaan ja näkee pitkästä aikaa kämppistä<3 ja voidaan höpöttää kuulumiset~ Joita on tullut yllättävän paljo, vaikka ollaan puhelimessaki pari kertaa nyt joululomalla puheltu.

Jostain kumman syystä(musiikki) tämä seuraava video, traileri kirjasta sai mut hyvälle tuulelle. Ja sitten huomasin kirjailijan nimen Danielle Daniel, mikä sekin ilahdutti ja huvitti minua. Tosin en tiedä oliko se taiteilijanimi vai oikea nimi. Miten vain, se on hyvä. Muutamien ihmisten nimet on erikoisempia, ne huomataan. Samaten ne myös jää mieleen, vaikket edes muistaisi miltä koko ihminen näyttää.