Better off this way

<3

"Aww" ku ei voi muuta sanoo.

Ja hey, tein tän postauksen, koska tasan vuosi sitten eräs hyvin rakas henkilö sanoi goodbyet, mutta kavereita ollaan edelleen. Enemmän tai vähemmän yhteyksissä. Ja se on hienoa. Ja vaikka huhtikuuhun asti oli aika kamalaa niin pääsin siitä yli. Memory oli kevään korvamatoni. Vuodessa on tapahtunut paljon. Aivan liikaa. Oon tutustunu mahtaviin, ihaniin ihmisiin. Ja minua on satutettu toistamiseen. Mutta ei niin pahasti. Siitä oli helppo päästää irti. Tai helppo on ehkä liian paljon sanottu. Onko se koskaan helppoa? Eikö se ole aina vaikeaa? On. Ehkä nyt se ei vain ollut niin hiton vaikeaa. Sain mitä toivoin "jos elämä ois helppoo"....

Kun viimeksi erosin, niin seuraavana yönä koirani Lulu karkasi/katosi samaan aikaan. Kaksi todella musertavaa iskua 8 tunnin sisällä toisistaan. Soitin keskellä yötä parhaalle kaverilleni(lue: herätin hänet) ja kerroin kaiken mitä on tapahtunut. Voin aina luottaa häneen. Kiitos, että itkit kanssani sinä yönä. Et usko kuinka paljon tarvitsin sitä. "Voi ei... ei oo todellista, ei oo totta. Sulle on tänään sattunu kaikki mahdollinen, aivan liikaa" oli vastaus. Niimpä... ja olin yksin kotona aivan paniikissa. Yksin. En ole koskaan ollut niin yksinäinen, mutta saatoin luottaa häneen. Tai nyt kyllä valehtelen. Olen ollut yksinäisempikin. Mutta se yö oli pahin koko tänä vuonna. Pahin pitkiin aikoihin. Pyörin sängyssä, pimeässä, tietäen aivan hyvin, että olin ihan yksinäni koko isossa talossa. Tuntui tyhjältä. Ei ollut koiraa huoneessani, ei alakerrassa. Sydämeni oli niin yksin kuin vain voi olla.

Kaverini kehotti, oikeastaan käski minua nukkumaan. Olin niin väsynyt koko päivästä ja viikosta. En jaksanut edes miettiä järkevästi. Tiesin ettei enää tarvitsisi ajatella sitä erästä henkilöä(tai no, vähään aikaan en onnistunu olemaan ajattelematta) mutta koirasta oli pakko murehtia. Koko yö. "MISSÄ SE ON?!" Menikö pikitielle, jäikö auton alle, veikö joku sen, miksei se tule. Oli aivan pilkkopimeää ja olin haahuillu ulkona jonkin aikaa jo ja harkitsin meneväni taskulampun kera ties kuinka kauas pitemmällekin etsimään. Aamuun asti. Kunhan se löytyy. Mutten enää edes pysyny pystyssä, väsytti liikaa. Soitin kaverille joskus kahdelta. Tai kolmelta. En muista. Valvoin neljään tai pitempään ja murehdin koiraani. Lulu pelasti minut yksinäisyydeltä ja on aivan liian hiton tärkee, paras kaverini sekin. Oon kertonu sille kaiken ja vuodattanut sen turkkiin pahimmat itkuni.
Lulu löytyi aamulla parin kilsan päästä kotoa. Oli mennyt kylälle päin juoksentelemaan. Pakko sanoo, että koira tulee omistajaansa ja osasi valita pahimman ajankohdan karkaamiselle ikinä. Ei ole ennen eikä jälkeen tuota karannut yksin mihinkään. Tosin krhm, toinen koiramme Lumi, houkuttelee sen kyllä aina karkailemaan mukaansa, jos yhtäaikaa pääsevät irti. Vanhus menee edeltä ja Lulu seuraa perässä. Että näin ne vanhukset opettavat nuoria täällä. Lumi vie Lulun pahoille teille, voivoi.




Tuntuu hassulta ajatella noin surullisia asioita, koska tällä hetkellä rakas koiruus nukkuu levollisesti tossa selän takana. Välillä Lulu tuhisee unissaan, liikuttaa jalkoja ja yrittää maaten juosta etiäpäin. Kenties jahtaa oravaa tai jänistä. Joskus se nukkuu niin hiljaista ja täydellistä kuolleen unta, että mietin pitäisikö tarkastaa sen varmasti olevan elossa.