Haluan soittaa hänelle, että luin ihanan runon. Kuinka törmäilen jatkuvasti upeisiin runoihin. Ihaniin, jotka saavat ajattelemaan häntä, meitä ja onnea. Eikö ole ihana runo, sanat sopivat toisiinsa? Voin arvata vastauksen, mutta olen melko varma että puhelu piristäisi häntä.(Vaikkea oikeasti, aiheeni soittaa on ihan turha.) Runo voi olla harvasanainen, mutta sanoa kaiken tarpeellisen ja päinvastoin. Mitä mieltä oot? Melkein jo tartun puhelimeen. Kylmäsee kun hoksaan etten voi soittaa. En voi soittaa vielä pariin kuukauteen. Hän ei ole tavoitettavissa. Ja taas yksinäisyys iskee kuin kylmä aalto. Päätän paeta sitä lämpimään suihkuun. Mutta suihkusta ei tule tarpeeksi lämmintä vettä, tai kuvittelen sen kylmäksi. Mietin mistä saisin lohtua, kun on suklaalakko. Ei minun mitään makeaa kyllä tee mielikään. Sille ei ole mitään tehtävissä.
I promise that someday
I will buy you a place
where you can say "what a nice view"
and I'll agree
while looking straight at you
"Täytyy vain hyväksyä ja varautua." Kuulostaa ihan oppitunnilta. Varaudun villasukein, teekupin kera ja hyvän kirjan tai leffan parissa siihen, että iskee pohjaton ikävä tai yksinäisyys. Surkea varautuminen, pystyt parempaan. Jos ikävä iskee voin aina mennä lämpimän peiton alle, lenkille tai kirjastoon. Ei kirjasto kuitenkaan ole auki.
Miksi viime aikoina se on ollut yksinäisyys? Johtuuko se tulevasta talvesta vai väärästä seurasta? Ikävä olisi paljon helpompi sietää, kävelet vain jonkun kivan ihmisen seuraan, juttelet jonkun kanssa jolle voit, ehkä podet ikävää, vaihdatte muut kuulumiset, nauratte, teette jotain tai ette mitään. Et kuitenkaan ole yksinäinen. Tämä yksinäisyys sen sijaan on kuin siihen auttaisi vain yksi persoona. Ehkä se on ikävä-yksinäisyys tai yksinäisyys-ikävä.
Muuten minulla oli tänään ihan hyvä päivä. Piirsin, vaikka se on noloa myöntää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti