Miten aloin ajamaan? Perheen kautta tietenkin. Hyvin paha sukuvika tuo vauhtihirmuisuus. Luulisin. Hyvin tarttuva tauti. Iskällä on matkapyörä ja oon tietenkin ollut kyydissä ja näin. Siinä kyydissä istumisessa on omanlaisensa hauskuus. Aloin kuitenkin miettimään, millaista olisi ite olla kuskin paikalla ja ajaa. Mopo ja traktorikortit oli hommattu edellisenä kesänä ja eiköhän taas autokoululle. ~
Tähän väliin pakko hehkuttaa sitä vauhtia. Parempaa ei ole. Kyllä minussa kytee sei pieni suuri vauhtihirmu.
Jos sua vituttaa, on hienoa päästä purkamaan tunteita tien päälle. Oon monesti huono olon iskiessä lähtenyt vaan ajamaan ja mennyt vaan sinne minne tie vie. Kerran en tiennyt ollenkaan missäpäin olen(olin "jossain oulaisten suunnilla") mutta siitä huolimatta ajoin vaan etiäpäin ja tuttu tie tulikin pian vastaan. Ajaessa unohtuu pahat asiat ja ne jää sinne jonnekin taaksepäin ja sä keskityt vain hetkeen. "Jätä ne pahat asiat kotiin, anna niiden olla siellä ja ajaessa keskity hetkeen. Liikenteeseen. Vauhtiin." eräs motoristi sanoi kutakuinkin näin, tosin oli kännissä, joten otin vapauden vähän muokata sitä. Mutta se pitää niin paikkaansa. Noin tapahtuu väistämättä. Eikö se ole maailman paras piilopaikka?
Ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin vauhtia, liikennettä ja menopeliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti