Tein sämpylöitä. Kävin lenkillä lumiräntäsateessa. Olen ollut onnellinen.
Kävelyllä iloitsin hetkestä, missä olen nyt, miltä elämäni näyttää. Valoisalta ja lämpimältä, vaikka ulkona oli varsin pimeää ja lumiräntä tuiskutti suoraan naamalle. Aluksi mietin pelkästään hetkeä. Sen jälkeen lenkki olikin pääasiassa vanhan muistelua. Hyvän ja huonon. Kasvamisen, oppimisen ja ilon hetkejä. Muistatko kun kävit tuolla kavereiden kanssa syömässä? Oli ensimmäinen ajatus menneestä ja sen jälkeen koko mieli oli menetetty menneelle ajalle. Se oli viimesin kerta kun olimme koko kaveriporukalla koolla. Ei vaan ei, eivät kaikki olleet siellä. Yksi puuttui. Muistatko kun aloitte sillä kaveriporukalla hengailemaan? Mitä kaikkea olette yhdessä tehneet?
Yhtäkkiä mieli karkasi paljon kauemmas, muistatko ensisuudelmasi? Hah, se oli kamala. Ensisuudelmat on varmaan aina. Paitsi eivät kaikki. Kun suutelet jonkun kanssa ensimmäistä kertaa niin asetat sille jonkun odotuksen, joko odotat siltä liikaa, tai liian vähän ja yllätyt. Suudellessasi ihan ensimmäisen kerran elämässäsi niin et tiedä mitä odottaa. Et aidosti tiedä. Vaan tietääkö sitä koskaan sen jälkeenkään, voitko tietää miten toinen suutelee, ennenkuin kokeilet? Aihe karkasi tyystin. En ajatellut suudelmia lenkillä. Paitsi sitä ensimmäistä. Ja viimesintä kertaa. Oikeastaan se oli lähtöpusu, mutta silti. Kaikista näistä muistoista juuri se muisto - viimesin pusu sai mut hymyilemään eniten. Se oli vasta eilen!
Muistatko ne talvimuistot kun leikitte ala-asteella kukkulan valtausta? Kuinka piti tehdä lumipalloja ja leikkiä lumisotaa, vaikkei saanut? Vähintäänkin piti niitä lumipalloja pyöritellä ja heitellä johonkin pylvääseen "kuka osuu ekana?" Myönnän, että vilkaisin nopeasti ympärilleni näkyykö muita lenkkeilijöitä(kaikilla vastaan tulevilla kävelijöillä oli koira matkassa) tai autoilijoita. Ei näkynyt - tein lumipallon ja yritin heittää sen pylvääseen. Meni melkein metrillä ohi.
Miks löydän aina itseni ristiriidan keskeltä. Mun pitäisi puhua vähempi ja toisaalta kertoa enempi mitä tunnen, asioista mitkä todella on tärkeitä. Tosin pitäisi ensin selventää itselle mikä on tärkeää ja mikä ei.... Musta vain tuntuu että osaan paremmin sanoa mielipiteeni kummat kengät laittaa jalkaan kuin että kumpi kaupunki olisi parempi paikka asua tai mitä mieltä oon alkoholilain muutoksesta. En osaa ottaa kantaa isoihin asioihin, ellen tunne sen täysin olevan oikein/mulla on siitä kokemusta tai muuta. Eikä mulla ole isoista asioista kokemusta, politiikasta ja tunnen, että nykyään kaikki kysyy "Hei, mitä mieltä olet tästä?" EN TIEDÄ, EN OO PEREHTYNYT MITÄ SE LAKI/TYYPPI SANOOJA ANTEEKSI etten osaa sanoa. Mitä mun pitäisi tehdä? Ja jos sulla on paha olo... et puhu mitään ollenkaan, vaikka juuri silloin pitäisi? Mutta miten osaat kertoa mistään, jos pelkäät vuotavasi toiselle pahasta olostasi siinä sivussa?
Muistatko kun ajoit kevarilla kesän ja koit yhden elämäsi parhaimmista hetkistä yksin? Muistatko sen vapauden tunteen? Älä unohda sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti